Tajusin tänään jotain tärkeää. Huomasin, että olin mokannut, pahasti. Miten ja miksi ei ole tärkeää, vaan se, miten itse suhtauduin asiaan.

Olen, katsokaas, ollut läpi elämäni vastuunkantaja. Ei sillä, että olisin kovin vastuuntuntoinen muuten, tarkoitan sitä, että olen ottanut kaikki elämässäni tapahtuneet vastoinkäymiset ja mullistukset päälleni, kantanut niistä syyllisyyttä vuodesta toiseen, vaikka todellisuudessa olisin voinut vaikuttaa asioiden tolaan juuri lainkaan. Omista mokistani en ole koskaan ulkoisesti ottanut vastuuta, mutta sisimmässäni suominut itseäni, osin tiedostamattani.

Asia on tietysti muuttunut paljon sen jälkeen, kun löysin elämäni miehen ja sain lapsia. Olen oppinut kantamaan vastuuni, vaikken vieläkään ole kovin vastuuntuntoinen, osaan myöntää tekemäni virheet. Mutta aina ennen, kun olen huomannut tehneeni jotain typerää, luistanut tärkeistä asioista jollain typerällä verukkeella, olen ottanut sen todella raskaasti ja ajatellut, etten ikinä opi, ettei minusta koskaan ole mihinkään. Mieheni tehtävä on ollut aina lohduttaa niissä tilanteissa, vakuutella, että kaikki kääntyy paremmaksi, että olen hyvä ja arvokas ja voin muuttua.

Tänään osasin ensimmäistä kertaa kertoa itselleni samat asiat, jotka ennen ovat tulleet mieheni suusta. En tarvinnut mieheni anteeksi antoa, vaan osasin antaa itse anteeksi itselleni. Tämän ja monen muunkin asian. En nyt tarkoita, että kieltäisin syyllisyyteni, tai että voisin hyväksyä tekoni.

Ymmärrän toimintani syyt ja uskon nyt osaavani välttää tulevaisuudessa vastaavia tilanteita.  Uskottelemalla itselleni, että olen arvoton ja katso nyt mitä sinä taas teit ja sinä et osaa, etkä ansaitse tätä onnea, koska olet noin toivoton ja typerä, vain pahennan tilannetta. Ajattelemalla itsestäni pahinta, seuraavan kerran, kun voin todistaa toisin, voin luistaa siitä sillä verukkeella, että minähän olen niin paha ihminen, enkä osaa mitään, ei minun kannata edes yrittää.

Se on vähän sama asia, kuin alkoholisti, joka antaa itselleen luvan juoda, koska alkoholismihan on sairaus, ja uskottelee, ettei sille ole mitään tehtävissä. ”En minä haluaisi juoda, mutta en voi muutakaan.”

No kuitenkin te kihisette uteliaisuudesta, että mitä minä nyt tein. Minä ”unohdin” soittaa isännöitsijälle ja tarkistaa, että edelliskuun vuokranmaksu on kunnossa ja uskottelin itselleni, että totta kai se on, jos ei olisi, niin kai joku siitä olisi minulle kertonut. (Meillä on ollut vähän sekava rahatilanne sen jälkeen kun isäntä meni armeijaan ja kaikki mahdolliset hakemukset kelaan ja kunnalle vaativat jatkuvasti jotain selvityksiä ja lopulta kävi ilmi, ettei mitään voida tehdä, ennen kuin se toinen homma, jota ei voi tehdä, ennen kuin tämä homma on tehty ensin, on hoidettu. AAAAAAAARRRRRRRRGGGGGGHHHHHHHH!)

Mahtaakohan kukaan tajuta tästä yhtään mitään?

Muuten menee ihan hyvin. Rakkain vuodenaikani loistaa ulkona kaikessa kauniissa, etananhajuisessa loistossaan ja olo tuntuu pitkästä aikaa melko tasapainoiselta. Isäntä on loukannut jalkansa ja kulkenut kepeillä viimeiset neljä viikkoa ja ravannut lääkärissä. Ensi viikolla tulee päätös, että saako hän jatkaa ollenkaan armeijassa, vai joutuuko hän kotiin. Juuri, kun raha-asiat alkavat olla selviä=)

Nyt siivoamaan, että isäntä uskaltaa tulla kotiin=D