Huomenta maailmani!
Olen yksin ja valvonut. Kirjoittanut pitkästä aikaa, innostunut siitä, rakastunut taas kirjaani. Suunnittelin sen juonen ensimmäisen kerran alusta loppuun, eihän siihen mennyt kuin yksitoista vuotta, eh : ) Nyt tunnen taas olevani lahjakas, että osaan, että voin saada kirjani vielä jonakin päivänä valmiiksi. Jopa unelmoin, ensimmäisen kerran vuosiin, että jonain päivänä se matkustaisi kustantajille ympäri Suomea ja ehkä, ehkä, ehkä. Jonain päivänä se olisi kansien välissä, kirjakaupan hyllyllä. Joku lukisi sen ja pitäisi siitä niinkuin minä pidän taas. Rakastuisi johonkin hahmooni, kuten minä, taas, nyt uudestaan.
Hehkun onnistumisen iloa, sanat, lauseet, suunnitelmat sykkivät taas sielussani kuten joskus ennen. Nyt tiedän mistä aloitan, tiedän mitä teen. Ja mitkä suuruudenhullut haaveet! Saman tarinan ympärille kietoisin kaiken kaikkiaan neljä tarinaa, erilaista tarinaa, jotka kertovat samasta asiasta, sodasta, muutoksesta, toivosta. Pokkarikokoa, neljä kirjaa, jotka yhdessä muodostaisivat kokonaisuuden, vaikkeivat kerro samoista ihmisistä. Yösusi ja Sura, rakkaimpani, Kissa ja Amy, vanhat, joihin tutustuin vasta nyt, Marrionh ja hänen Jakensa, uljas, nuori Ran ja pikku kuningatar susineen. Ja viidentenä kenties viekas prinssi Tri ja veljensä, kovaonninen kuningas Tran. Niin, ja kuudentena tietysti Fred ja Bill, meidän maailmastamme, mutta he kuuluvat jo toiseen aikaan. Miksi minua kiehtoo niin kovasti veljesten väliset suhteet? Miksi en koskaan kirjoita tytöistä?
Yöllä näin jotain ihmeellistä. Tulin parvekkeelle ja kuulin töminää, huumaavan kovan äänen Tu-tum tu-tum. Ajattelin että jänis, mutta miten pienestä elikosta voi lähteä niin kova ääni? Tähystin, en nähnyt mitään ja sitten! Se seisoi aivan edessäni, kyyryssä ja valppaana, katsoimme toisiamme silmiin. Se oli iso, ensin luulin koiraksi. Mutta sillä oli villieläimen katse ja asento. Hetki, ja se juoksi pois. Tu-tum tu-tum tu-tum tu-tum. Kettu. Iso kettu. Mutta minusta ketut juoksevat neljällä jalalla, taptap taptap, eivät missään nimessä tu-tum. Jänöt juoksevat niin, ottavat vauhtia takajaloilla (tu) ja vastaan kahdella etutassujen askeleella (tum). Sillä niin se teki, vai kuvittelinko vain? Hiton iso jänis? Ilves? Mäyrä? Ketulta se näytti, kasvoiltaan ja pystyt kolmionmuotoiset korvat, mutta oli vankempi rakenteeltaan. Ja se juoksu ja vauhti. Nyt sanoisin ilves, mutta eikös ne ole aika arkoja tulemaan kerrostalolähiöön kierrokselle? Ken tietää, Barbie ei.
Aamu on usvainen, kuitenkin lämmin. Usva on kaunista. Ja varhaiset aamuhetket. Nyt kiroan, että lopetin kahvinjuonnin. Se olisi kruunu tälle aamulle. Teetä ehkä? Ei, se on iltajuomaa, talvijuomaa, unelmointijuomaa. Nyt olen valpas ja pirteä, haluan potkua. Kohta leipää, tuoretta. Päällänsä paprikaa ja Polaria. Nam.
Kevätvimma tarttui minuun hitaasti ja puhkes vasta nyt. Ensin hankin parvekkeelle kukkia, sitten laitoin sen uuteen uskoon, miellyttäväksi oleskelupaikaksi. Sitten hankin tauluja, laitoin seinille lippuja, vaihdoin järjestystä, uusi matto, uudet verhot. Pitää uudistua. Huomenna jos pesisin pinttyneet ikkunat ja siivoaisin kirjahyllyt. Järjestelisin vaatekaappien kaaoksen siisteihin pinoihin, laittaisin astiakaapit ojennukseen. Ompelisin, rakentaisin. Mutta ensin, lisää kukkia.
Se taitaa olla vain stressiä. Hiljakkoin koin yllättävät ylimääräiset kuukautiset, viikko oikeitten jälkeen, neljä päivää normaalia pidemmät. Stressi. Stressi. Olen kiukkuinen, joskus suistun suorastaan raivoon mitättömästä asiasta, kipuilen.
Kohta jään taas yksin. Tänne, joka ei ole minun sydänkotini, vaikka perheeni on täällä. Kaipaan kasvoja, jotka olen tuntenut lapsesta saakka. Täällä en törmää niihin sattumalta kaupanjonossa, kadulla. Tervehdi ja jää juttelemaan. On vain uusia ihmisiä ja minä vaadin avautumiseen niin paljon aikaa. Typerä, hankala Mimi.
Mutta silti, omaa aikaa. Aika kokeilla omia siipiä, kohdata vanhat haamut. Ehkä jopa yrittää muuttaa omia elämäntapojani. Olen lihava, ruma ja äkäinen. Liian kärkäs, turhan äkkipäinen, pänkkipää. Aikaa kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Aikaa olla lasten kanssa, oppia miten käsitellä kolmen vuoden uhmaa. Olla läsnä, tässä, kosketettavissa.
Ja kuitenkin pelkään, että jämähdän tähän kauhusta jäykkänä. En minä osaa, en ole valmis, en osaa kantaa vastuuta yksin, edes itsestäni, saatika koko perheeni hyvinvoinnista. Käperryn lukemaan ja tuijottamaan telkkaria ja näpyttämään koneella, en nautinnosta, vaan täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden ja alituisen odotuksen, joka jäytää rinnassa. Olen kumman nurinkurinen, ulkopuolinen, sivustaseuraaja, silti niin epätoivon vimmalla kiinni ihmisissä, että pitkäaikainen yksinolo tuottaa fyysistä kipua. Palleaa alkaa puristamaan ja lopulta vain oksennan. Valvon yöt, enkä halua herätä aamulla. Pelkään mennä ulos.
Jos joskus tästä kuoresta ilmestyisi vahva ja eheä ihminen, omilla jaloillaan seisova, päänsä pystyssä pitävä, sisäiset vyyhtinsä selvittänyt nainen. Mutta linnunpoikaset ovat rumia ja pidän enemmän toukista kuin perhosista. Hölmö, nurinkurinen Mimi.
Mutta nyt tunnen olevani vahva ja pystyväni, kykeneväni, osaavani, hallitsevani. (väsynyt) Miksei tämä olotila voisi olla aina? (ei väsynyt kuitenkaan)
Kohta aurinko on jo taivaanpuolella. Ja miten sinä sitten nukut, hassu Mimi?
On mukava kirjoittaa taas, kiitos siis Suomen korkea koulutustaso, jokainen osaa lukea, osaa kirjoittaa. Sekavana väsymyksesta, huomenta.
Allekirjoitus
Olen yksin ja valvonut. Kirjoittanut pitkästä aikaa, innostunut siitä, rakastunut taas kirjaani. Suunnittelin sen juonen ensimmäisen kerran alusta loppuun, eihän siihen mennyt kuin yksitoista vuotta, eh : ) Nyt tunnen taas olevani lahjakas, että osaan, että voin saada kirjani vielä jonakin päivänä valmiiksi. Jopa unelmoin, ensimmäisen kerran vuosiin, että jonain päivänä se matkustaisi kustantajille ympäri Suomea ja ehkä, ehkä, ehkä. Jonain päivänä se olisi kansien välissä, kirjakaupan hyllyllä. Joku lukisi sen ja pitäisi siitä niinkuin minä pidän taas. Rakastuisi johonkin hahmooni, kuten minä, taas, nyt uudestaan.
Hehkun onnistumisen iloa, sanat, lauseet, suunnitelmat sykkivät taas sielussani kuten joskus ennen. Nyt tiedän mistä aloitan, tiedän mitä teen. Ja mitkä suuruudenhullut haaveet! Saman tarinan ympärille kietoisin kaiken kaikkiaan neljä tarinaa, erilaista tarinaa, jotka kertovat samasta asiasta, sodasta, muutoksesta, toivosta. Pokkarikokoa, neljä kirjaa, jotka yhdessä muodostaisivat kokonaisuuden, vaikkeivat kerro samoista ihmisistä. Yösusi ja Sura, rakkaimpani, Kissa ja Amy, vanhat, joihin tutustuin vasta nyt, Marrionh ja hänen Jakensa, uljas, nuori Ran ja pikku kuningatar susineen. Ja viidentenä kenties viekas prinssi Tri ja veljensä, kovaonninen kuningas Tran. Niin, ja kuudentena tietysti Fred ja Bill, meidän maailmastamme, mutta he kuuluvat jo toiseen aikaan. Miksi minua kiehtoo niin kovasti veljesten väliset suhteet? Miksi en koskaan kirjoita tytöistä?
Yöllä näin jotain ihmeellistä. Tulin parvekkeelle ja kuulin töminää, huumaavan kovan äänen Tu-tum tu-tum. Ajattelin että jänis, mutta miten pienestä elikosta voi lähteä niin kova ääni? Tähystin, en nähnyt mitään ja sitten! Se seisoi aivan edessäni, kyyryssä ja valppaana, katsoimme toisiamme silmiin. Se oli iso, ensin luulin koiraksi. Mutta sillä oli villieläimen katse ja asento. Hetki, ja se juoksi pois. Tu-tum tu-tum tu-tum tu-tum. Kettu. Iso kettu. Mutta minusta ketut juoksevat neljällä jalalla, taptap taptap, eivät missään nimessä tu-tum. Jänöt juoksevat niin, ottavat vauhtia takajaloilla (tu) ja vastaan kahdella etutassujen askeleella (tum). Sillä niin se teki, vai kuvittelinko vain? Hiton iso jänis? Ilves? Mäyrä? Ketulta se näytti, kasvoiltaan ja pystyt kolmionmuotoiset korvat, mutta oli vankempi rakenteeltaan. Ja se juoksu ja vauhti. Nyt sanoisin ilves, mutta eikös ne ole aika arkoja tulemaan kerrostalolähiöön kierrokselle? Ken tietää, Barbie ei.
Aamu on usvainen, kuitenkin lämmin. Usva on kaunista. Ja varhaiset aamuhetket. Nyt kiroan, että lopetin kahvinjuonnin. Se olisi kruunu tälle aamulle. Teetä ehkä? Ei, se on iltajuomaa, talvijuomaa, unelmointijuomaa. Nyt olen valpas ja pirteä, haluan potkua. Kohta leipää, tuoretta. Päällänsä paprikaa ja Polaria. Nam.
Kevätvimma tarttui minuun hitaasti ja puhkes vasta nyt. Ensin hankin parvekkeelle kukkia, sitten laitoin sen uuteen uskoon, miellyttäväksi oleskelupaikaksi. Sitten hankin tauluja, laitoin seinille lippuja, vaihdoin järjestystä, uusi matto, uudet verhot. Pitää uudistua. Huomenna jos pesisin pinttyneet ikkunat ja siivoaisin kirjahyllyt. Järjestelisin vaatekaappien kaaoksen siisteihin pinoihin, laittaisin astiakaapit ojennukseen. Ompelisin, rakentaisin. Mutta ensin, lisää kukkia.
Se taitaa olla vain stressiä. Hiljakkoin koin yllättävät ylimääräiset kuukautiset, viikko oikeitten jälkeen, neljä päivää normaalia pidemmät. Stressi. Stressi. Olen kiukkuinen, joskus suistun suorastaan raivoon mitättömästä asiasta, kipuilen.
Kohta jään taas yksin. Tänne, joka ei ole minun sydänkotini, vaikka perheeni on täällä. Kaipaan kasvoja, jotka olen tuntenut lapsesta saakka. Täällä en törmää niihin sattumalta kaupanjonossa, kadulla. Tervehdi ja jää juttelemaan. On vain uusia ihmisiä ja minä vaadin avautumiseen niin paljon aikaa. Typerä, hankala Mimi.
Mutta silti, omaa aikaa. Aika kokeilla omia siipiä, kohdata vanhat haamut. Ehkä jopa yrittää muuttaa omia elämäntapojani. Olen lihava, ruma ja äkäinen. Liian kärkäs, turhan äkkipäinen, pänkkipää. Aikaa kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Aikaa olla lasten kanssa, oppia miten käsitellä kolmen vuoden uhmaa. Olla läsnä, tässä, kosketettavissa.
Ja kuitenkin pelkään, että jämähdän tähän kauhusta jäykkänä. En minä osaa, en ole valmis, en osaa kantaa vastuuta yksin, edes itsestäni, saatika koko perheeni hyvinvoinnista. Käperryn lukemaan ja tuijottamaan telkkaria ja näpyttämään koneella, en nautinnosta, vaan täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden ja alituisen odotuksen, joka jäytää rinnassa. Olen kumman nurinkurinen, ulkopuolinen, sivustaseuraaja, silti niin epätoivon vimmalla kiinni ihmisissä, että pitkäaikainen yksinolo tuottaa fyysistä kipua. Palleaa alkaa puristamaan ja lopulta vain oksennan. Valvon yöt, enkä halua herätä aamulla. Pelkään mennä ulos.
Jos joskus tästä kuoresta ilmestyisi vahva ja eheä ihminen, omilla jaloillaan seisova, päänsä pystyssä pitävä, sisäiset vyyhtinsä selvittänyt nainen. Mutta linnunpoikaset ovat rumia ja pidän enemmän toukista kuin perhosista. Hölmö, nurinkurinen Mimi.
Mutta nyt tunnen olevani vahva ja pystyväni, kykeneväni, osaavani, hallitsevani. (väsynyt) Miksei tämä olotila voisi olla aina? (ei väsynyt kuitenkaan)
Kohta aurinko on jo taivaanpuolella. Ja miten sinä sitten nukut, hassu Mimi?
On mukava kirjoittaa taas, kiitos siis Suomen korkea koulutustaso, jokainen osaa lukea, osaa kirjoittaa. Sekavana väsymyksesta, huomenta.
Allekirjoitus
Kommentit