Ajattelin hieman päivitellä kuulumisia, kun Hevoinen huomautti, että täällä on ollut hiljaista. Kiitos pienestä potkusta persauksille=)
Viime perjantaina oli mieheni vala. Matkustimme sinne vanhimman poikani, mieheni äidin ja veljen kanssa. Matkaa on täältä reilu kolmesataa kilometria. Koko päivän satoi vettä ja voitte arvata, oliko varustuksemme sen mukainen=D Esikoisella onneksi oli sadetakki mukana, mutta me muut olimme kuin uitettuja koiria. En kuitenkaan valita, oli ihana päästä katsomaan, millaisessa paikassa mieheni on. Ja tiedän, miten tärkeää meidän läsnäolomme hänelle oli.
Olen niin onnellinen, että hän viihtyy siellä. Ja todella ylpeä omasta pioneeristani. Hän ottaa armeijan vakavasti, on taitava ja tunnollinen. Ensi viikolla selviää, pääsekö hän aukkiin. Se tietää sitä, että hän on vuoden poissa, mutta kestän sen kyllä, sillä tiedän sen olevan hänelle tärkeää ja mieluisaa.
Pojilla, etenkin vanhemmalla, on tietysti hirveä ikävä. Se näkyy muunmuassa kaikenlaisena häiriökäyttäytymisenä, kiukutteluna ja konnailuna. Toivon sen tasaantuvan ajan mittaan, mutta kohtahan edessä on kolmen vuoden uhma, joten en taida olla kovin luottavainen=D
Itse pärjään paljon paremmin, kuin osasin odottaa. Mieheni on joutunut aikaisemminkin olemaan poissa pitkään ja silloin minulla oli jatkuvasti niin paha olla, että voin fyysisestikin pahoin. Pyörin asunnossa itkien ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta, vaikka tiesin hyvin, ettei hän tule. Olen kaiketi onnistunut selättämään läheisriippuvaisuuteni, ainakin osittain. Tai olen oppinut luottamaan siihen, että hän tulee takaisin.
(Minulla on täydellinen musta aukko, olenkohan puhunut tästä täällä joskus ennenkin? No, jos olen, hypätkää näiden rivien yli. Minä haluan joka tapauksessa kirjoittaa tämän, ainakin itselleni.)
Kun olin pieni, äitini saattoi vaikka kauppareissulta jäädä juomaan. Hän saattoi tulla vasta illalla, myöhään yöllä, seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. Istuin aina ikkunalla odottamassa häntä. Tuskin kävin edes vessassa, usein nukuinkin ikkunasyvennyksessä. Kun aloimme seurustella mieheni kanssa, kävimme läpi melkoiset taistelut, ennen kuin uskalsin päästää hänet edes lähikauppaan. Ylipäätään kaikki oleminen kotona yksin oli suorastaan tuskallista. Voitte kuvitella, kuinka ahdistunut mieheni oli :) Silti hän kesti, teki parhaansa miellyttääkseen minua, alistumatta silti pompoteltavakseni ja lopulta, kun tajusin, miksi käyttäydyin niin kuin tein, hän tuki minua ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hän palaa aina takaisin.
Viime joulun aikaan, hän lähti juhlistamaan kaverinsa synttäreitä, luvaten tulla kotiin aamulla. Seuraava päivä kuitenkin venyi ja venyi, en saanut häneen yhteyttä koko päivänä, vain tiedonmurusia ystäviltä. Myöhemmin selvisi, että juhlat olivat jatkuneet aamuun saakka ja hän oli jäänyt selvittämään päätään ennen kuin tulisi kotiin. Korjaussarja oli lipsahtanut ystävien avustuksella virityksen puolelle, hänen akkunsa oli loppunut edellisyönä ja lopulta hän oli niin häpeissään tilanteesta, ettei uskaltanut ilmoittaa minulle itsestään, koska tiesi suututtaneensa minut perinpohjaisesti.
Siunatkoon, millainen sota siitä syttyi. Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut ja pettynyt. Omassa hädässäni ja hylätyksitulemisenpelossani en osannut katsoa asiaa lainkaan hänen kannaltaan, vaan vetäydyin kuoreeni ja yritin työntää hänet pois elämästäni mahdollisimman nopeasti, ettei hän satuttaisi minua enää. Kiikutin hänen kamansa hänen äitinsä puolelle ja jätin hänelle viestin, että pysyisi poissa silmistäni niin kauan, että pystyisin olemaan rauhallinen nähdessäni hänet.
Ja hän tietysti loukkaantui, kun en tullut lainkaan häntä vastaan, olin pistänyt koko aikasemmin loistavasti toimineen keskusteluyhteytemme lukkoon.
Sunnuntaina, saadessaan kuulla, etten halunnut häntä enää kotiin, mieheni sai minut suostumaan keskustelutuokioon. Hän on oinas, joten päätettyään jotain hän puskee kuin pässi päämääräänsä. Rakensimme jonkinlaisen sovun, aioimme kuitenkin muuttaa erillemme, yhteisestä päätöksestä. Ja syyt siihen olivat nytkin tarkasteltuna ihan fiksuja.
Suunnitelmat onneksi kariutuivat ja päätimme yhdessä rakentaa suhteestamme toimivamman. Se onnistui, mutta kesti kauan, ennen kuin todella pystyin antamaan anteeksi ja luottamaan häneen uudestaan. Kuitenkin, opimme tärkeän läksyn. Mieheni sai konkreettisen oppitunnin siitä, miten tärkeää minulle on, että hän tekee niin kuin lupaa tai ilmoittaa, jos jokin muuttuu. Minä opin joustamaan ja nyt tiedän, että minulla on upea aviomies, jonka kanssa kannattaa aina keskustella suoraan, oli tilanne mikä tahansa. Hän osaa kuunnella, osaa huomioida, osaa kertoa omista tunteistaan. Välillä unohdan sen, mutta onneksi oma oinaani osaa kaivaa minusta esille sen, mitä oikeasti haluan sanoa.
***
-Mä ajattelin mennä kaverin kanssa lenkille Aniksen kanssa. Sopiiko se sulle?
-Okei *jäätävällä äänensävyllä*
-Ooksä ihan varma?
-Johan mä sanoin. Mee vaan *edelleen kylmästi, mukana efektit "en katso silmiin" sekä ilme "jos uskallat tehdä niin, saat katua"*
-Mikä sulla nyt on?
-Ei mikään.
-Mä näen ihan hyvin että on, joten kerro!
-Ei mulla ole yhtään mikään, joten voitko asian antaa olla? Mä en vaan tajua, että miks sun pitää AINA olla menossa johonkin!
*Hiljaisuus*
-Etkö sä ole saanu tarpeeks huomiota?
*Hiljaisuus*
-No... en *sanotaan pienesti, mutisten varpaille, efektin "punastus" kanssa.*
-Jos sit ku mä tuun, ni mä annan sulle hartiahieronnan ja katotaan joku leffa silleen sylikkäin ja silutellen?
-Okei, oot ihana *iloisesti hymyillen, äskeinen kiukku loistaa poissaolollaan*
***
Niin, ja naisetko muka hankalia=D Olen tainnut jäädä jotenkin esimurrosikävaiheeseenXD Ketturuukku - tyttö joka ei koskaan osannut kasvaa aikuiseksi!
Mutta tähtään kuitenkin siihen, että jonain päivänä opin itse huomaamaan ja eliminoimaan käytöksen, jonka syyt ovat jossain muualla, kuin luulen. Ja opin puhumaan niistä asioista, joissa oikeasti on vikaa, enkä kiukuttelemaan mukaseikoista, kun tunnen oloni pahaksi.
Toivon totisesti, että onnistuisimme kasvattamaan omista lapsistamme tervepäisiä aikuisia, jotka ovat sinut itsensä kanssa, osaavat käsitellä tunteitaan ja puhumaan niistä avoimesti. Miksei ongelmaperheiden lapsille tehdä kokeita ennen omille muuttamista, että ovatko he henkisesti valmiita toimaan itsenäisesti sosiaallisissa tilanteissa=D
Jättiläispäivitys, mutta tulipahan tehtyä=D
Viime perjantaina oli mieheni vala. Matkustimme sinne vanhimman poikani, mieheni äidin ja veljen kanssa. Matkaa on täältä reilu kolmesataa kilometria. Koko päivän satoi vettä ja voitte arvata, oliko varustuksemme sen mukainen=D Esikoisella onneksi oli sadetakki mukana, mutta me muut olimme kuin uitettuja koiria. En kuitenkaan valita, oli ihana päästä katsomaan, millaisessa paikassa mieheni on. Ja tiedän, miten tärkeää meidän läsnäolomme hänelle oli.
Olen niin onnellinen, että hän viihtyy siellä. Ja todella ylpeä omasta pioneeristani. Hän ottaa armeijan vakavasti, on taitava ja tunnollinen. Ensi viikolla selviää, pääsekö hän aukkiin. Se tietää sitä, että hän on vuoden poissa, mutta kestän sen kyllä, sillä tiedän sen olevan hänelle tärkeää ja mieluisaa.
Pojilla, etenkin vanhemmalla, on tietysti hirveä ikävä. Se näkyy muunmuassa kaikenlaisena häiriökäyttäytymisenä, kiukutteluna ja konnailuna. Toivon sen tasaantuvan ajan mittaan, mutta kohtahan edessä on kolmen vuoden uhma, joten en taida olla kovin luottavainen=D
Itse pärjään paljon paremmin, kuin osasin odottaa. Mieheni on joutunut aikaisemminkin olemaan poissa pitkään ja silloin minulla oli jatkuvasti niin paha olla, että voin fyysisestikin pahoin. Pyörin asunnossa itkien ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta, vaikka tiesin hyvin, ettei hän tule. Olen kaiketi onnistunut selättämään läheisriippuvaisuuteni, ainakin osittain. Tai olen oppinut luottamaan siihen, että hän tulee takaisin.
(Minulla on täydellinen musta aukko, olenkohan puhunut tästä täällä joskus ennenkin? No, jos olen, hypätkää näiden rivien yli. Minä haluan joka tapauksessa kirjoittaa tämän, ainakin itselleni.)
Kun olin pieni, äitini saattoi vaikka kauppareissulta jäädä juomaan. Hän saattoi tulla vasta illalla, myöhään yöllä, seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. Istuin aina ikkunalla odottamassa häntä. Tuskin kävin edes vessassa, usein nukuinkin ikkunasyvennyksessä. Kun aloimme seurustella mieheni kanssa, kävimme läpi melkoiset taistelut, ennen kuin uskalsin päästää hänet edes lähikauppaan. Ylipäätään kaikki oleminen kotona yksin oli suorastaan tuskallista. Voitte kuvitella, kuinka ahdistunut mieheni oli :) Silti hän kesti, teki parhaansa miellyttääkseen minua, alistumatta silti pompoteltavakseni ja lopulta, kun tajusin, miksi käyttäydyin niin kuin tein, hän tuki minua ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hän palaa aina takaisin.
Viime joulun aikaan, hän lähti juhlistamaan kaverinsa synttäreitä, luvaten tulla kotiin aamulla. Seuraava päivä kuitenkin venyi ja venyi, en saanut häneen yhteyttä koko päivänä, vain tiedonmurusia ystäviltä. Myöhemmin selvisi, että juhlat olivat jatkuneet aamuun saakka ja hän oli jäänyt selvittämään päätään ennen kuin tulisi kotiin. Korjaussarja oli lipsahtanut ystävien avustuksella virityksen puolelle, hänen akkunsa oli loppunut edellisyönä ja lopulta hän oli niin häpeissään tilanteesta, ettei uskaltanut ilmoittaa minulle itsestään, koska tiesi suututtaneensa minut perinpohjaisesti.
Siunatkoon, millainen sota siitä syttyi. Olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut ja pettynyt. Omassa hädässäni ja hylätyksitulemisenpelossani en osannut katsoa asiaa lainkaan hänen kannaltaan, vaan vetäydyin kuoreeni ja yritin työntää hänet pois elämästäni mahdollisimman nopeasti, ettei hän satuttaisi minua enää. Kiikutin hänen kamansa hänen äitinsä puolelle ja jätin hänelle viestin, että pysyisi poissa silmistäni niin kauan, että pystyisin olemaan rauhallinen nähdessäni hänet.
Ja hän tietysti loukkaantui, kun en tullut lainkaan häntä vastaan, olin pistänyt koko aikasemmin loistavasti toimineen keskusteluyhteytemme lukkoon.
Sunnuntaina, saadessaan kuulla, etten halunnut häntä enää kotiin, mieheni sai minut suostumaan keskustelutuokioon. Hän on oinas, joten päätettyään jotain hän puskee kuin pässi päämääräänsä. Rakensimme jonkinlaisen sovun, aioimme kuitenkin muuttaa erillemme, yhteisestä päätöksestä. Ja syyt siihen olivat nytkin tarkasteltuna ihan fiksuja.
Suunnitelmat onneksi kariutuivat ja päätimme yhdessä rakentaa suhteestamme toimivamman. Se onnistui, mutta kesti kauan, ennen kuin todella pystyin antamaan anteeksi ja luottamaan häneen uudestaan. Kuitenkin, opimme tärkeän läksyn. Mieheni sai konkreettisen oppitunnin siitä, miten tärkeää minulle on, että hän tekee niin kuin lupaa tai ilmoittaa, jos jokin muuttuu. Minä opin joustamaan ja nyt tiedän, että minulla on upea aviomies, jonka kanssa kannattaa aina keskustella suoraan, oli tilanne mikä tahansa. Hän osaa kuunnella, osaa huomioida, osaa kertoa omista tunteistaan. Välillä unohdan sen, mutta onneksi oma oinaani osaa kaivaa minusta esille sen, mitä oikeasti haluan sanoa.
***
-Mä ajattelin mennä kaverin kanssa lenkille Aniksen kanssa. Sopiiko se sulle?
-Okei *jäätävällä äänensävyllä*
-Ooksä ihan varma?
-Johan mä sanoin. Mee vaan *edelleen kylmästi, mukana efektit "en katso silmiin" sekä ilme "jos uskallat tehdä niin, saat katua"*
-Mikä sulla nyt on?
-Ei mikään.
-Mä näen ihan hyvin että on, joten kerro!
-Ei mulla ole yhtään mikään, joten voitko asian antaa olla? Mä en vaan tajua, että miks sun pitää AINA olla menossa johonkin!
*Hiljaisuus*
-Etkö sä ole saanu tarpeeks huomiota?
*Hiljaisuus*
-No... en *sanotaan pienesti, mutisten varpaille, efektin "punastus" kanssa.*
-Jos sit ku mä tuun, ni mä annan sulle hartiahieronnan ja katotaan joku leffa silleen sylikkäin ja silutellen?
-Okei, oot ihana *iloisesti hymyillen, äskeinen kiukku loistaa poissaolollaan*
***
Niin, ja naisetko muka hankalia=D Olen tainnut jäädä jotenkin esimurrosikävaiheeseenXD Ketturuukku - tyttö joka ei koskaan osannut kasvaa aikuiseksi!
Mutta tähtään kuitenkin siihen, että jonain päivänä opin itse huomaamaan ja eliminoimaan käytöksen, jonka syyt ovat jossain muualla, kuin luulen. Ja opin puhumaan niistä asioista, joissa oikeasti on vikaa, enkä kiukuttelemaan mukaseikoista, kun tunnen oloni pahaksi.
Toivon totisesti, että onnistuisimme kasvattamaan omista lapsistamme tervepäisiä aikuisia, jotka ovat sinut itsensä kanssa, osaavat käsitellä tunteitaan ja puhumaan niistä avoimesti. Miksei ongelmaperheiden lapsille tehdä kokeita ennen omille muuttamista, että ovatko he henkisesti valmiita toimaan itsenäisesti sosiaallisissa tilanteissa=D
Jättiläispäivitys, mutta tulipahan tehtyä=D
Kommentit