Mietinpä tässä taas kerran miten määrittelen itseni. Miksi se on minulle niin vaikeaa? Tuntuu että muut rajaavat itsensä ja olemassa olonsa tietylle alueelle, jonka sisälle he ovat määritelleet sen kaiken, mikä tekee heistä juuri heidät. Minä en tiedä missä rajani menevät, leijun huomaamattani niiden yli, enkä tunnista mikä kuuluu sisälle ja mikä ulkopuolelle.
Millaisena muut ihmiset näkevät minut? Miten se eroaa siitä, millaisena itse näen itseni? Kumpi niistä on lähempänä kuvaa todellisesta minusta?
Mikä määrittää sen, millainen ihminen on? Syntyykö ihminen valmiina pakettina, omana itsenään, jona hän säilyy koko elämänsä? Käsitys Tabula rasa lienee kaikille tuttu, mutta olisiko todellisuus todella niin mutkaton?
Mutta millainen on ihminen, joka on kasvanut täysin ilman muiden ihmisten ja mullistavien tapahtumien vaikutusta? Onko hän ns. tyhjä taulu, johon kuka tahansa voi jättää jälkensä, vai onko hän silti oma itsensä, oma persoonallisuutensa johon voi vaikuttaa vain hän itse, jos kukaan?

Itse ajattelen, että jokainen ihminen ja tapahtuma vaikuttavat jollain tavalla oman minän syntyyn. En voi hyväksyä muuta selitystä, sillä en voi uskoa että minut on luotu näin vajavaiseksi. Silti jokainen ihminen on oman onnensa seppä, siis kykenevä vaikuttamaan itseensä ja omaan ajatusmaailmaansa.

Olen lapsena joutunut aina joustamaan tilanteen mukaan, joutunut sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Elämän epävakaus on pitänyt minut jatkuvasti varpaillani ja muistan lapsena olleeni ymmärrettävästi hyvin mukautuvainen, taitava aistimaan ihmisten mielialoja ja todella herkkä ja ujo. Toisaalta lapsuuttani on leimannut jatkuva epävarmuus ja tahto olla ulospäin vahva, joka jatkui pitkälle teini-ikään ja pätee vielä nykyäänkin, vaikka olen pikkuhiljaa oppinut avaamaan suojuksiani läheisilleni.
Tämän vuodatuksen tarkoitus on alustaa seuraavaa päätelmääni.
Koska koko elämäni on ollut pitkälti muiden ehdoilla elämistä, jatkuvaa sopeutumista ja hyväksymistä, oma minäni ei ole ehtinyt kehittyä kokonaiseksi. Ne harvat eheät ajat nuoruudessani olen viettänyt ahmien kirjoja. Taidan tietyissä asioissa olla vielä täysin lapsenkengissä.

Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ja pyrkiä eheyttämään itseäni pikkuhiljaa, pala kerrallaan. Todellinen ongelma tässä on se että juuri nyt minun pitäisi seistä omilla jaloillani, kehittää parisuhdettani ja kasvattaa lapsiani, mutta epävarmuus kalvaa minua. Minun on vaikea hahmottaa, mitä voisin tehdä päästäkseni kohti parempaa itseäni, miten osaisin olla parempi äiti ja vaimo. En tiedä mihin suuntaan lähteä.

Kuka minä olen? Kuka minä haluan olla? Mitä minä voin tehdä tullakseni paremmaksi, eheämmäksi ihmiseksi? Kuinka paljon vahinkoa ehdin aiheuttamaan suhteelleni ja lapsilleni, ennen kun olen löytänyt omat rajani, joiden avulla määrittelisin itseni?

On jotenkin niin avuton olo. Tuntuu että olen jumiutunut täysin paikoilleni enkä osaa tehdä mitään kehittyäkseni. Loskamasennuskin painaa päälle ja pahentaa oloani, mutta toisaalta on tässä yksi hyväkin puoli. On ihanaa sytytellä pimeän aikaan kynttilöitä ja maata perheen kanssa sängyssä. Ja koettelemukset vahvistavat.

Ja valitikitinätiuikutiuikuti. Minulla ei ole aavistustakaan miksi kirjoitan tätäkin tänne. Helpotti kuitenkin, joten kaipa tämäkin kannatti.

Jos olet jaksanut lukea koko vuodatuksen tähän saakka, niin kiitos siitä sinulle. Hyvää loskakeliä=) Toivon sinulle lämpöä ja aurinkoa näin interaktiivisesti netin välityksellä.

*halirutistus*