Kun olin hyvin pieni, ehkä juuri ja juuri viiden vanha, kerrottiin erääseen kotikyläni vanhaan taloon perustetusta karkkikaupasta seuraavaa: sen omistajat (minun muistikuvani mukaan vanhempi nainen ja tämän poika) myivät siellä huumeita.Aikaa siitä on jo niin paljon, etten voi olla varma olinko kuullut tämän myös joltain aikuiselta, mutta ainakin naapuruston kakaroiden keskuudessa kiersi huhu, jonka mukaan jotkut lapset olivat saaneet myrkytyksen ostettuaan sieltä karkkia. Emmehän me silloin huumeista mitään tiedetty, sen verran kuitenkin, että ne ovat vaarallisia, eikä niiden takia saanut missään nimessä koskea neuloihin, joita me löydettiin pihoilta, vaan piti aina aikuinen huutaa paikalle.

Niin tai näin, liike suljettiin pian noiden huhujen jälkeen, eikä omistajista enää kuultu. Oli asialla todellisuusperää sitten miten paljon tahansa, ne saivat minut pitkäksi aikaa karstamaan nallekarkkeja, sillä meidän mukuloiden mielestä sen liikkeen nallekarkit olivat maailman parhaita. Mutta emme voineet olla supattamata kaveripiireissä, että josko paikan omistajat olivat aikoneet tappaa kaikki kylän lapset ja lisänneet niihin jumalaisiin karkkeihin huumeita.

Karkkikaupan vieressä ollut R-kioski lopetti toimintansa joskus noiden tapahtumien jälkeen ja taas kävi naperoiden joukossa supina. Siitä paikasta me lapset emme pitäneet. Se oli sellainen pienen pieni luukkukioski ja sen edessä pyöri jos jonkinlaista hämäräväkeä (lastenmyrkyttäjiä, tietysti), jotka eivät kaihtaneet lainkaan viedä arvokkaita kolikkoja pienten lasten hikisistä kämmenistä.

Minulle nimenomainen tapahtui vain kerran. Kävelin kioskille tehtäväni kuljettaa äidilleni tupakka-askin, johon olin saanut isoja kolikoita, joita en muuten olisi kuljettanut taskuissani. Tietysti olin kotona kieltäytynyt menemästä sinne yksin, mutta lahjonta tai kiristys (enää en muista kumpi) oli saanut minut kohtaamaan pelkoni, joka tietysti oli odottamassa heti kioskin pihalla. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä nojasivat kioskin tiskiin ja härnäsivät myyjää. Asetuin heidän taakseen ja pienen odottelun jälkeen miehet siirtyivät hitusen syrjään tiskiltä, jolloin pystyin ojentamaan myyjälle pienen paperilapun, johon äitini oli kirjoittanut, mitä tarvitsi. Vaan, voi! Kaivaessani vapisevin käsin kolikoita taskuistani, niistä isoin putosi maahan ja peittyi suuren mustan saappaan alle. Siihen aikaan olin kova mimmi ja uskalsin sanoa virnistelevälle miehelle, että kolikko oli minun ja tahdoin sen takaisin.

En muista vastausta, tai sitä, mitä tapahtui sen jälkeen, mutta muistan katsoneeni anovasti tiskin takana seisovaa rouvaa ja odottanut hänen sanovan miehille jotain, että he lopettaisivat. Olihan hän aikuinen ja kiskanmyyjä vieläpä. Suurin traumani taisi olla huomata, ettei aikuiset pysty (tai halua) aina saamaan asioita järjestykseen, eivät edes vanhat naiset.

Kiskalle en mennyt enää yksin ja muistan tärisseeni kauhusta aina, kun piipahdimme sen luona äitini kanssa. Onneksi se lopetti ja myöhemmin koko kioski purettiin pois. Silloin muistan kulkeneeni yksin pienele alueella, jossa se oli ollut, ja seissyt sen kiviperustan päällä tuntien oloni hyvin voitokkaaksi ja vahingoniloiseksi.