Jos jatketaan hiukan menneiden kelailua. Minulla ei nyt ole muuta kuin aikaa, äijä on yövuorossa, enkä minä pieni poloinen osaa nukkua yksikseni. Ihanaa herätä aamulla lasten kanssa, kun itsellä on unta taka parisen tuntia. Nooh, tämä vielä ja sitten on viikonloppu. Arvatkaa kuka nimenomainen rouva nukkuu makoisasti lauantaina = )
Joka tapauksessa. Pentuna pikku kylässämme oli autiotaloja neljä kappaletta, siis sellaisia, jotka olivat minun tiedossani. Kaksi niistä oli metsässä, pienen kukkulan päällä, pienen hiekkatien vastakkaisilla puolilla, joka oli vain niille kahdelle talolle. Ne olivat vanhoja, kolmikerroksisia, isolla pihoilla varustettuja ja mielestäni upeampia taloja maan päällä. Voin yhä vain arvuutella, miksi ne olivat autioita, siitä ei kukaan tunnu tietävän mitään.
Meidän aikana taloista oli jo kivitetty ikkunat, ovet potkittu rikki, sisällä oli vietetty nuotiokekkereitä ja ne olivat ympäriinsä graffittien peitossa. En voi ymmärtää, miksi ne oli hylätty, sillä molemmat talot olivat täysin kalustettuja. Täynnä aarteita, todellisia ja sellaisia, joille voi löytyä arvo vain pienen lapsen sydämessä. Toiseen niistä ajoi kerran auto. Olimme muutaman kaverin kanssa juuri hiiviskelemässä talon lähistöllä, kun se kaarsi pihaan. Juoksimme lähistölle tekemäämme majaan ja kuuntelimme kauhuissamme kiroilua. Emme hievahtaneetkaan ennen kuin auto oli ajanut pois. Ei se meitä pitkäksi aikaa pelästyttänyt, vaan pian kalusimme talon huoneita aivan kuin ennenkin.Ei silloin osannut oikein ajatella, että veimme jonkun omaisuutta, kävelimme jonkun talossa.
Minua nuo kaksi taloa taisivat vetää puoleensa enemmän kuin muita, sillä kävin niissä alvariinsa. Ne olivat täysin toistensa vahtakohtia, nuo talot. Toinen, se, jossa auto oli käynyt, oli säilynyt paremmin ilkivallalta. Muistan sen valoisana ja kauniina, siellä oli ilmavat huoneet ja ihania verhoja. Sen pihalla kasvoi ikivanhoja omenapuita ja villiintyneitä kukkia. Se oli rauhallinen ja mukava paikka.
Toisella puolella, täysin edellistä vastapäätä, oleva talo oli hyvin toisenlainen. Se oli jo rakenteeltaan iso ja rujo, sen valkoiset seinät olivat kauttaaltaan mustien kirjoitusten peitossa ja rikotut ikkunat ammottivat pahaenteisinä. Pihaa ympäröivä metsä teki siitä varjoisan paikan ja suuri, tumma varasto teki siitä ahtaan. Talon kalusteet oli heitelty sinne tänne pitkin pihapiiriä ja joka paikassa oli pulloja ja roskia ja tupakannatsoja. Päivisin siellä ei ollut ketään, mutta öisin se oli täynnä nuoria.
Taisin pitää enemmän jälkimmäiseksi kuvailemastani talosta. Linna (siksi ajattelin valoisamman talon silloin) oli vain hylätty talo, mutta Se (tumma talo) oli jotain muuta, kuin elävä ja sykkivä olento, joka saattaisi imaista sisuksiinsa varomattoman kulkijan. Arvatenkin, sisälle en mennyt koskaan yksin, Olin aika pahis, mutta kuitenkin alle kymmenen, en ehkä vielä edes kouluikäinen.
Ne ovat minulle nykyään jo symboleja. Minä itse jakautuneena kahteen taloon. Kun päivä menee samaan suuntaan kuin arojänis tiputtuaan jyrkänteeltä ja tuntuu, että olen muuttumassa hirviöksi, niin muistutan itselleni, ettei se parempi minä ole kovinkaan kaukana. Sen kun kävelee tien toiselle puolelle.
Lopulta, ensin poltettiin Se. Luulen kuulleeni silloin, että autiotalo aiottiin purkaa, koska Se oli vaarallinen ja lapset juoksivat siellä, ja siitä vimmastuneet nuoret olivat pistäneet sen palamaan.Tuijottaessani muun väkijoukon kanssa mustaa maata ja pystyyn jäänyttä savupiippua, muistan olleeni tyytyväinen, että se sai loppunsa niin, eikä purkumiesten tunteettomilla koneilla. Ja itkin, koska olin menettänyt hyvin hyvin tärkeän paikan. Ja vaikka tiedän, ettei äitini ollut omassa hommassaan kummoinen, niin tulen aina arvostamaan sydämeni pohjasta sitä, että hän ymmärsi kiintymykseni siihen taloon. Eikä hän koskaan sanellut latteuksia vaan tokaisi aina suoraan, että joskus elämä vain potkii päähän, vaikkei itsellä olisikaan mitään tekemistä asian kanssa.
Linna koki saman kohtalon myöhemmin, mutta se ei koskettanut lainkaan samalla tavalla.
Mahtavatkohan niiden rauniot olla vielä siellä. Tai koko metsä ylipäätään. Juuri nyt ikävöin niitä koko sieluni pohjasta. Voikohan niiltä alueilta yhä löytää tuhkaan hautautuneita aarteita?
Siitä metsästä, niistä kahdesta muusta autiotalosta ja muistakin tulen varmasti vielä kirjoittamaan lisää. Olen jo unohtanut, miten tärkeää minun on kirjoittaa, että voin muistaa...
Joka tapauksessa. Pentuna pikku kylässämme oli autiotaloja neljä kappaletta, siis sellaisia, jotka olivat minun tiedossani. Kaksi niistä oli metsässä, pienen kukkulan päällä, pienen hiekkatien vastakkaisilla puolilla, joka oli vain niille kahdelle talolle. Ne olivat vanhoja, kolmikerroksisia, isolla pihoilla varustettuja ja mielestäni upeampia taloja maan päällä. Voin yhä vain arvuutella, miksi ne olivat autioita, siitä ei kukaan tunnu tietävän mitään.
Meidän aikana taloista oli jo kivitetty ikkunat, ovet potkittu rikki, sisällä oli vietetty nuotiokekkereitä ja ne olivat ympäriinsä graffittien peitossa. En voi ymmärtää, miksi ne oli hylätty, sillä molemmat talot olivat täysin kalustettuja. Täynnä aarteita, todellisia ja sellaisia, joille voi löytyä arvo vain pienen lapsen sydämessä. Toiseen niistä ajoi kerran auto. Olimme muutaman kaverin kanssa juuri hiiviskelemässä talon lähistöllä, kun se kaarsi pihaan. Juoksimme lähistölle tekemäämme majaan ja kuuntelimme kauhuissamme kiroilua. Emme hievahtaneetkaan ennen kuin auto oli ajanut pois. Ei se meitä pitkäksi aikaa pelästyttänyt, vaan pian kalusimme talon huoneita aivan kuin ennenkin.Ei silloin osannut oikein ajatella, että veimme jonkun omaisuutta, kävelimme jonkun talossa.
Minua nuo kaksi taloa taisivat vetää puoleensa enemmän kuin muita, sillä kävin niissä alvariinsa. Ne olivat täysin toistensa vahtakohtia, nuo talot. Toinen, se, jossa auto oli käynyt, oli säilynyt paremmin ilkivallalta. Muistan sen valoisana ja kauniina, siellä oli ilmavat huoneet ja ihania verhoja. Sen pihalla kasvoi ikivanhoja omenapuita ja villiintyneitä kukkia. Se oli rauhallinen ja mukava paikka.
Toisella puolella, täysin edellistä vastapäätä, oleva talo oli hyvin toisenlainen. Se oli jo rakenteeltaan iso ja rujo, sen valkoiset seinät olivat kauttaaltaan mustien kirjoitusten peitossa ja rikotut ikkunat ammottivat pahaenteisinä. Pihaa ympäröivä metsä teki siitä varjoisan paikan ja suuri, tumma varasto teki siitä ahtaan. Talon kalusteet oli heitelty sinne tänne pitkin pihapiiriä ja joka paikassa oli pulloja ja roskia ja tupakannatsoja. Päivisin siellä ei ollut ketään, mutta öisin se oli täynnä nuoria.
Taisin pitää enemmän jälkimmäiseksi kuvailemastani talosta. Linna (siksi ajattelin valoisamman talon silloin) oli vain hylätty talo, mutta Se (tumma talo) oli jotain muuta, kuin elävä ja sykkivä olento, joka saattaisi imaista sisuksiinsa varomattoman kulkijan. Arvatenkin, sisälle en mennyt koskaan yksin, Olin aika pahis, mutta kuitenkin alle kymmenen, en ehkä vielä edes kouluikäinen.
Ne ovat minulle nykyään jo symboleja. Minä itse jakautuneena kahteen taloon. Kun päivä menee samaan suuntaan kuin arojänis tiputtuaan jyrkänteeltä ja tuntuu, että olen muuttumassa hirviöksi, niin muistutan itselleni, ettei se parempi minä ole kovinkaan kaukana. Sen kun kävelee tien toiselle puolelle.
Lopulta, ensin poltettiin Se. Luulen kuulleeni silloin, että autiotalo aiottiin purkaa, koska Se oli vaarallinen ja lapset juoksivat siellä, ja siitä vimmastuneet nuoret olivat pistäneet sen palamaan.Tuijottaessani muun väkijoukon kanssa mustaa maata ja pystyyn jäänyttä savupiippua, muistan olleeni tyytyväinen, että se sai loppunsa niin, eikä purkumiesten tunteettomilla koneilla. Ja itkin, koska olin menettänyt hyvin hyvin tärkeän paikan. Ja vaikka tiedän, ettei äitini ollut omassa hommassaan kummoinen, niin tulen aina arvostamaan sydämeni pohjasta sitä, että hän ymmärsi kiintymykseni siihen taloon. Eikä hän koskaan sanellut latteuksia vaan tokaisi aina suoraan, että joskus elämä vain potkii päähän, vaikkei itsellä olisikaan mitään tekemistä asian kanssa.
Linna koki saman kohtalon myöhemmin, mutta se ei koskettanut lainkaan samalla tavalla.
Mahtavatkohan niiden rauniot olla vielä siellä. Tai koko metsä ylipäätään. Juuri nyt ikävöin niitä koko sieluni pohjasta. Voikohan niiltä alueilta yhä löytää tuhkaan hautautuneita aarteita?
Siitä metsästä, niistä kahdesta muusta autiotalosta ja muistakin tulen varmasti vielä kirjoittamaan lisää. Olen jo unohtanut, miten tärkeää minun on kirjoittaa, että voin muistaa...
Kommentit