Olen ideoinut jo parina viikkona.Ideoinut hirveästi asioita ja kun alan toteuttamaan niitä, aivoni saavat oikosulun. Kyllä, jos voisitte kurkistaa tänne minun puolelleni, niin näkisitte täällä silloin tällöin näppiksen ääressä istuvan nuoren naisen, joka tuijottaa tyhjin silmin näyttöä ja kuolaa ympäri näppäimistöä. En saa tehtyä mitään suunnitelmieni edistämiseksi.  Esimerkiksi nyt Pronssin Veljet. Haluaisin hirveästi aloittaa rakastettuni uudelleentyöstämisen, mutta tiedän, että tarinassa on hurjasti miettimistä, että saan siihen jotain järkeä. Ryhdyn miettimään tarinan aloitusasemaa ja --- havahdun siihen, että pohdin, mikä mahtaa olla tätini pikkuserkun kaiman koiranulkoiluttajan tyttönimi. Ehkäpä surkastuneet aivoni ovat keksineet keinon välttää kaikenlaista syvällistä ajattelua...

Projekti, johon nyt todella haluaisin tulta, on tulevaisuuteen sijoittuva tarina, joka kulkee epävirallisella nimellä "Me raadoimme luodaksemme lapsillemme paremman maailman", eli nyt spontaanisti ryhdyn kutsumaan tätä Raadoksi.
Se on vuonna 2109 eläneen, hyvin vanhan miehen selvitys maapalloa ja ihmiskuntaa ravistelleista mullistuksista, joita hän itse on ollut katsomassa tavallaan aitiopaikalla. Oikeastaan se on vain kasa pätkiä hänen puhepäiväkirjastaan.
Tämän tarinan idea syntyi ahdistuksesta maailman nopeaa kehitystä kohtaan ja siinä käsitellään paljon niitä tunteita. Nimenomaa sitä, kun kaikki tuttu häviää ja jatkuvasti on opittava uutta. Ja toisaalta se on syntynyt pelosta, mihin tämä kehitys meidät vie, eli tavallaan tämä on myös oma painajaiseni, tosin melko kärjistetyssä muodossa.
Idea on se, että ihmiset ovat saaneet luotua kaiken sen, mistä ovat uneksineet. He osaavat parantaa sairaudet, hidastaa vanhenemista, he ovat jopa korjanneet otsonikerroksen. Siinä sivussa on kuitenkin hävinnyt paljon siitä, mikä tekee meistä ihmisiä. Tässä heijastuu myös ajatukseni siitä, että kun rodun älykkyys kehittyy, se taantuu muissa asioissa, kuten sosiaalisissa suhteissa, kosketuksessa muihin olentoihin ja ympäröivään maailmaan.
Tässä tarinassa ei varmasti ole mitään omaperäistä, mutta haluan kirjottaa sen, tavallaan eräänä terapiamuotona. *hahaa, hallitsen tulevaisuuttani, koska voin kirjoittaa peloistani!*
Mistä tuli mieleeni, että tämä on tavallaan hyvin samanlainen kertomus, kuin eräs lyhytnovelli, josta sain paljon kiitosta joskus hamana kouluaikanani. Siinä ihminen oli viimein rakentanut koneen, joka hävittäisi kaiken saasteen ja roskan koko maapallolta ja lapsemme voisivat taas varttua puhtaassa ja turvallisessa ympäristössä, ym ym ym.Kuitenkin, kun laite laitettiin päälle, se hävitti koko maapallon ihmisineen kaikkineen. Paha saa aina palkkansa etc. *Etenkin nuoruusvuosinani, minussa on ollut havaittavissa ihastuttavaa pessimistisyyttä ja kieroutunutta huumorintajua.*

Ja rouva pääsi taas omaan elementtiinsä, eli selostamaan kirjoituksistaan. Lopetan nyt,  ennen kuin istun tässä loppupäivän jaarittelemassa.
  Tässä teille ennakkolahjana tarinan alku, joka tietenkin tarpeen ja tarinan vaatiessa muutan kieroutuneen mieleni mukaan. Ps. Pahoittelen minäkin erikoisia fonttivalintoja. Ps+. Kysykää vain, jos jokin jäi ihmetyttämään.

Me raadoimme luodaksemme lapsillemme paremman maailman.

 

12.4.2109 klo 7:00

Aamulla jalat ovat kankeat ja hartiaseudun lihaksiin koskee. Nivelissä havaittavissa turvotusta. Silmät vetistävät ja ikenet ovat verillä. Edelleen havaittavissa unirytmin vaihtelua. Uutena oireena alaselän pakotus liikkuessa.

Normaalisti RFI ja GGB 

Nyt pistettäessä kipu todella tuntuu. Eilinen pistojälki on yhä nähtävissä.

 -------

Lähettäkää tulokset minulle normaalisti.

Ps.

Tahdon Nintendo 64 ja riittävästi yhtiön pelejä, koko Spice Girlsien tuotannon ja Supernaturalin kaikki tuotantokaudet.

 

Kahdestoista päivä huhtikuuta vuonna kaksituhattasatayhdeksän. Kello neljä kaksikymmentäyksi.

Heräsin taas. Luulen nähneeni unta. Vanhaa unta, jossa oli puita ja ruohon tuoksua. Jossa taivas kaartui raikkaan sinisenä. Istuin kai autossa, vanhassa fiatissa, jonka perheeni omisti, kun olin pieni. Silloin maantiet olivat harmaita ja ikkunasta saattoi tuijottaa koko matkan oli vilistäviä peltoja. Oli keskikesä, kesäloma-aika ja matkustimme pohjoiseen sukulaisten luokse. Auto oli tukahduttavan kuuma, siellä ei ollut edes ilmastointia, vaan kiersimme vuorotellen siskon kanssa ikkunoita veivillä auki.

Mainitsin asfalttipäällysteiset maantiet, mutta parhaimpia olivat kapeat hiekkatiet, jotka mutkittelivat maiseman poikki. Ne olivat epätasaisia ja kuopat tärisyttivät koko autoa. Aina kun osuimme nimismiehenkiharoihin, siskoni ja minä huusimme ja nauroimme täriseviä ääniämme.

Silloin autot kulkivat vielä polttoaineella, jota myytiin huoltoasemilla. Ne olivat lempipaikkojani. Sieltä sai ruokaa ja jäätelöä ja vanhempani antoivat meille kolikoita, jotka saimme tuhlata mielemme mukaan. Minulla on ikävä oikeaa rahaa. Kolikot kilisivät taskuissa ja hiostivat kämmenet.

*tauko 13.063s*

Raha merkitsi enemmän, kun sen pystyi konkreettisesti tuntemaan.

 

Kahdestoista päivä huhtikuuta vuonna kaksituhattasatayhdeksän. Kello viisi kolmekymmentäseitsemän.

Päässäni soi jokin melodia.

*hyräilyä*

Se on todella todella vanha kappale, jotenkin mieltäisin sen yhdeksänkymmentälukuun. Laulaja on nainen, tai ehkä heitä on useampi.

*Tauko 21.009s*

James!

Niin, herra.

Tunnistatko tämän?

*hyräilyä*

*tauko 0.23s*

Spice Girls – Forever, herra. Tahdotteko lisätietoa?

En, James.


Kahdestoista päivä huhtikuuta vuonna kaksituhattasatayhdeksän. Kello kuusi neljäkymmentäseitsemän.

Jokainen aamu on hieman edellistä hankalampi.

*naurahdus*

Tietysti olen hyvinkin vetreä, jos ajattelee huomenna olevan minun sadaskahdeskymmenesseitsemäs syntymäpäiväni.

*tauko 11.023s*

Huomenna olen virallisesti elänyt kauemmin kuin yksikään toinen ihminen. Ja teininä minulle sanottiin, etten saavuttaisi elämässäni koskaan mitään. Harmi että Guinnesin ennätyskirja lopetti.

*tauko 7.228s*

Valmistaudun aamunäyttöihin.


Kahdestoista päivä huhtikuuta vuonna kaksituhattasatayhdeksän. Kello kahdeksan nolla kolme.

Nykyään nautin aamunäytön lähettämisestä. Ennen se tuntui nöyryyttävältä. Kolme sekuntia sen jälkeen, kun lähetän sen täältä, yhdeksänkymmentäkolme henkilöä saa sen käsiinsä. Jokainen heistä näkee, miten ruumiini heikkenee aamu aamulta, saa tietoonsa kaiken, mitä tapahtuu kuolevassa kehossani.

Nyt osaan nähdä asiassa valoisan puolen. Neljätoista muuta kapselin kantajaa, heihin mukaan lukien projektin johtaja, kehittelijä ja toteuttaja, näkevät joka aamu uuden palan tulevaisuuttaan. Istukoot siellä miettimässä, mikä heitä odottaa. He jakavat joka aamu kauhuni ja pelkoni. Olkoon se heidän ristinsä.

*tauko 23.784s*

Uutisissa kerrottiin, että ensimmäinen luonnollisesti alulle pantu raskaus lähes viiteentoista vuoteen, on todettu eilen. Tutkijat ovat innostuneita, samaa tuskin voi sanoa kolmetoistavuotiaan tulevan äidin vanhemmista. En voi tosin itsekään kieltää, ettenkö tuntisi pitkästä aikaa toivonkipinää. Uutta, puhdasta verta, uusia sukupolvia.
Manalatar