No niin, nyt on niin paljon kerrottavaa, etten edes tiedä, mistä aloittaisin.
Mieheni lähti tänään inttiin, ensi kerran kunnioitettavassa kahdenkymmenenneljän vuoden iässä. Perjantaina aivoni vasta ymmärsivät, että hän todella lähtee ja taannuin henkisesti taas muutaman vuoden taakse. Tiuskin, itkin, paiskoin tavaroita, syyttelin, kiukuttelin ja mökötin. Sain paniikkikohtauksia. Tiesin, että käyttäytymiseni johtuu vain ahdistuksesta, yksinjäämisen pelosta ja läheisriippuvuudesta, mutta itsehallinta oli täysin tiessään. Illalla, kun sain itseni joten kuten kuriin, keskustelin vakavissani mieheni kanssa, että hankkisin itselleni apua. Oman kontrollin menettäminen on pelottavaa, järki huutaa, mutta kukaan ei kuuntele.
Ennen tuollainen käytös oli minulle luontaista, niin yleistä, että nyt ihmettelen, miten mieheni on jaksanut seurustelumme alkuajan. Pikkuhiljaa varttuessani, lasteni, mieheni ihmeellisen kärsivällisyyden ja lempeyden, sekä jatkuvasti kasvavan turvallisuudentunteen ansiosta (unohtamatta aikaa, jonka olen käyttänyt ymmärtääkseni häiriökäyttäytymiseni ilmentymiä ja syitä), moinen on pikkuhiljaa alkanut jäämään taka-alalle. Isoin porras on ollut oman luonteeni ja opittujen käyttäytymismallien erottaminen toisistaan. Kaiken sen roskan alta on alkanut paljastumaan mukava, fiksu ja vahva nainen, mutta matkaa riittää vielä pitkälti.
Nyt tuntuu taas hyvältä. Tänään on ollut niin toiminnallinen päivä, ettei ajatteluun ole liiennyt aikaa ja nyt olen niin väsynyt, etten jaksa miettiä. Elän itseni kanssa päivän kerrallaan, uskon tuntevani itseni jo niin hyvin, että tiedän, koska todella tarvitsen ammatillista tukea. Nyt pärjään omillani, kykenen huolehtimaan lapsistani, eläimistä ja kodista. Ja tietysti itsestäni.
Lauantaina olimme muumimaailmassa Miehen, lasten, mieheni veljen perheen, hänen äitinsä ja siskonsa kanssa. Eli perheen kanssa.
Minulle perhe on aina ollut varsin laaja käsitys. Olemme asuneet äitini kanssa pitkiä aikoja kaksin ja äidin olessa kykenemätön hoitamaan minua, olen kulkeutunut isoäidilleni, tätini luokse, setäni luokse, milloin minnekin ja näitä ihmisiä on ollut luontevaa pitää osana perhettä. Kotiimme olivat aina kaverini tervetulleita, äitini (kunnossa ollessaan) toivotti jokaisen tervetulleeksi, ruokki ja antoi yöpyä. Monet ongelmanuoret notkuivat meillä viikkojakin ja sulautuivat mukavasti kodin kaaosmaiseen arkeen, osaksi pientä perhettämme. Läheiset opettajat ja koulukodin hoitajat olen yhtäkaikki luokitellut kuuluvaksi perheeseeni. Kai tuo ajattelutapa on lieventänyt jatkuvaa yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Pysviä ihmisiä ei elämässäni juuri ole ollut, joten olen korvannut heidät kiintymällä kiivaasti kaikkiin, jotka ovat olleet apunani. Yhdestä luopuminen on helpompaa, kun seuraavan saa nopeasti tilalle.
Piti puhumani lauantain riennoista. Mukanamme aikuisten lisäksi oli siis kolme alle kolmevuotiasta taaperoa ja yksi varhaisteini, eli yksikään meistä ei ollut varsinaista kohderyhmää. Mutta mukavaa oli silti, kaikkihan rakastavat muumeja, iästä riippumatta=)
---
Pidin pienen tauon ja käytin koiran. Siellä ripotteli vettä, taivaanrannassa hehkui upea auringonlasku ja toisella puolella kaartui sievä, aivan vaaleanpunainen sateenkaari =) Henkeäsalpaavaa. Maailmamme ei väsy hämmästyttämään kauneudellaan.
---
Kuopus, nyt vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, lähinnä nukkui ja nautiskeli maisemista ja yhdessäolosta. Kahden ja puolen vuoden ikäiselle esikoisellemme paikka tarjosikin jo enemmän. Muumihahmot olivat vähän pelottavia, Haisuli eritoten. Eniten hän taisi nauttia, kun sai kävellä ja ihmetellä, huutaa sydämen kyllyydestä ja kiipeillä. Veneilevät hattivatit olivat ihan ykkösjuttu, samoin linja-auto- ja muumijunakyydit ja isot veneet, joita muumimaailmaan johtavan sillan vierus oli täynnä.
Kävimme myös pikaisesti Someron sikajuhlilla moikkaamassa muutamia juhlatuulella olleita tuttuja. Esikoinen leikki erään nuorenherran kanssa kävyillä ja hänen päivän kohokohtansa, muumeista huolimatta, taisi olla se, kun hän näki aivan oikeita poliiseja=) Seuraavan kerran kun harkitsen ison rahakasan syöttämistä johonkin lapsille suunnattuun lomanviettopaikkaan, taidan suosiolla säästää rahani ja viedä mukulat poliisi- tai paloasemalle =D
Kaikenkaikkiaan, lauantai oli todella mukava päivä. Leppoisaa yhdessäoloa, jokaiselle löytyi jotakin kiinnostavaa.
Sunnuntailla on sellainen sähläyksen maku, piti äkkiä hoitaa kaikki asiat kuntoon ja samalla yrittää nauttia viimeisistä yhdessäolon hetkistä pitkään aikaan. Lopoisastihan sekin meni, vaikka olisin ehkä halunnut jotain enemmän, kuin iltamyöhään parvekkeella kahden nautitut pitsat ja sohvannurkassa katseltu Sweeney Todd.
Toisaalta, ehkä tuollainen ilta kertoo enemmän läheisyydestämme, kuin mikään huolellisesti toteutettu ja odotuksin kuorrutettu iltama. Sanoitta kerroimme toisillemme, ettei ole mitään hätää, yhteistä aikaa riittää tulevaisuudessakin, pitkille jäähyväiselle ei ole tarvetta, sillä näemme taas pian. Jaettu loppuelämä on jo niin varmaa, ettei sitä tarvitse varmistella turhilla krumeluureilla.
On tuhat asiaa, joista haluaisin vielä kirjoittaa, mutta myös niin paljon muuta tekemistä, että taidan lopettaa tältä erää. Ehdin myöhemminkin kertoa lisää.
Öitä! Nää unis ötököitä!
Mieheni lähti tänään inttiin, ensi kerran kunnioitettavassa kahdenkymmenenneljän vuoden iässä. Perjantaina aivoni vasta ymmärsivät, että hän todella lähtee ja taannuin henkisesti taas muutaman vuoden taakse. Tiuskin, itkin, paiskoin tavaroita, syyttelin, kiukuttelin ja mökötin. Sain paniikkikohtauksia. Tiesin, että käyttäytymiseni johtuu vain ahdistuksesta, yksinjäämisen pelosta ja läheisriippuvuudesta, mutta itsehallinta oli täysin tiessään. Illalla, kun sain itseni joten kuten kuriin, keskustelin vakavissani mieheni kanssa, että hankkisin itselleni apua. Oman kontrollin menettäminen on pelottavaa, järki huutaa, mutta kukaan ei kuuntele.
Ennen tuollainen käytös oli minulle luontaista, niin yleistä, että nyt ihmettelen, miten mieheni on jaksanut seurustelumme alkuajan. Pikkuhiljaa varttuessani, lasteni, mieheni ihmeellisen kärsivällisyyden ja lempeyden, sekä jatkuvasti kasvavan turvallisuudentunteen ansiosta (unohtamatta aikaa, jonka olen käyttänyt ymmärtääkseni häiriökäyttäytymiseni ilmentymiä ja syitä), moinen on pikkuhiljaa alkanut jäämään taka-alalle. Isoin porras on ollut oman luonteeni ja opittujen käyttäytymismallien erottaminen toisistaan. Kaiken sen roskan alta on alkanut paljastumaan mukava, fiksu ja vahva nainen, mutta matkaa riittää vielä pitkälti.
Nyt tuntuu taas hyvältä. Tänään on ollut niin toiminnallinen päivä, ettei ajatteluun ole liiennyt aikaa ja nyt olen niin väsynyt, etten jaksa miettiä. Elän itseni kanssa päivän kerrallaan, uskon tuntevani itseni jo niin hyvin, että tiedän, koska todella tarvitsen ammatillista tukea. Nyt pärjään omillani, kykenen huolehtimaan lapsistani, eläimistä ja kodista. Ja tietysti itsestäni.
Lauantaina olimme muumimaailmassa Miehen, lasten, mieheni veljen perheen, hänen äitinsä ja siskonsa kanssa. Eli perheen kanssa.
Minulle perhe on aina ollut varsin laaja käsitys. Olemme asuneet äitini kanssa pitkiä aikoja kaksin ja äidin olessa kykenemätön hoitamaan minua, olen kulkeutunut isoäidilleni, tätini luokse, setäni luokse, milloin minnekin ja näitä ihmisiä on ollut luontevaa pitää osana perhettä. Kotiimme olivat aina kaverini tervetulleita, äitini (kunnossa ollessaan) toivotti jokaisen tervetulleeksi, ruokki ja antoi yöpyä. Monet ongelmanuoret notkuivat meillä viikkojakin ja sulautuivat mukavasti kodin kaaosmaiseen arkeen, osaksi pientä perhettämme. Läheiset opettajat ja koulukodin hoitajat olen yhtäkaikki luokitellut kuuluvaksi perheeseeni. Kai tuo ajattelutapa on lieventänyt jatkuvaa yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Pysviä ihmisiä ei elämässäni juuri ole ollut, joten olen korvannut heidät kiintymällä kiivaasti kaikkiin, jotka ovat olleet apunani. Yhdestä luopuminen on helpompaa, kun seuraavan saa nopeasti tilalle.
Piti puhumani lauantain riennoista. Mukanamme aikuisten lisäksi oli siis kolme alle kolmevuotiasta taaperoa ja yksi varhaisteini, eli yksikään meistä ei ollut varsinaista kohderyhmää. Mutta mukavaa oli silti, kaikkihan rakastavat muumeja, iästä riippumatta=)
---
Pidin pienen tauon ja käytin koiran. Siellä ripotteli vettä, taivaanrannassa hehkui upea auringonlasku ja toisella puolella kaartui sievä, aivan vaaleanpunainen sateenkaari =) Henkeäsalpaavaa. Maailmamme ei väsy hämmästyttämään kauneudellaan.
---
Kuopus, nyt vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, lähinnä nukkui ja nautiskeli maisemista ja yhdessäolosta. Kahden ja puolen vuoden ikäiselle esikoisellemme paikka tarjosikin jo enemmän. Muumihahmot olivat vähän pelottavia, Haisuli eritoten. Eniten hän taisi nauttia, kun sai kävellä ja ihmetellä, huutaa sydämen kyllyydestä ja kiipeillä. Veneilevät hattivatit olivat ihan ykkösjuttu, samoin linja-auto- ja muumijunakyydit ja isot veneet, joita muumimaailmaan johtavan sillan vierus oli täynnä.
Kävimme myös pikaisesti Someron sikajuhlilla moikkaamassa muutamia juhlatuulella olleita tuttuja. Esikoinen leikki erään nuorenherran kanssa kävyillä ja hänen päivän kohokohtansa, muumeista huolimatta, taisi olla se, kun hän näki aivan oikeita poliiseja=) Seuraavan kerran kun harkitsen ison rahakasan syöttämistä johonkin lapsille suunnattuun lomanviettopaikkaan, taidan suosiolla säästää rahani ja viedä mukulat poliisi- tai paloasemalle =D
Kaikenkaikkiaan, lauantai oli todella mukava päivä. Leppoisaa yhdessäoloa, jokaiselle löytyi jotakin kiinnostavaa.
Sunnuntailla on sellainen sähläyksen maku, piti äkkiä hoitaa kaikki asiat kuntoon ja samalla yrittää nauttia viimeisistä yhdessäolon hetkistä pitkään aikaan. Lopoisastihan sekin meni, vaikka olisin ehkä halunnut jotain enemmän, kuin iltamyöhään parvekkeella kahden nautitut pitsat ja sohvannurkassa katseltu Sweeney Todd.
Toisaalta, ehkä tuollainen ilta kertoo enemmän läheisyydestämme, kuin mikään huolellisesti toteutettu ja odotuksin kuorrutettu iltama. Sanoitta kerroimme toisillemme, ettei ole mitään hätää, yhteistä aikaa riittää tulevaisuudessakin, pitkille jäähyväiselle ei ole tarvetta, sillä näemme taas pian. Jaettu loppuelämä on jo niin varmaa, ettei sitä tarvitse varmistella turhilla krumeluureilla.
On tuhat asiaa, joista haluaisin vielä kirjoittaa, mutta myös niin paljon muuta tekemistä, että taidan lopettaa tältä erää. Ehdin myöhemminkin kertoa lisää.
Öitä! Nää unis ötököitä!
Kommentit