Lomilta kotiuduin jo sunnuntaina, mutta… Niin, voisi kai sanoa, että toipumiseen on mennyt koko tämä viikko. Kestää aikansa tottua taas arkeen.

Oli kyllä mahtava reissu. Näin niin paljon tärkeitä ihmisiä, että luulin sen olevan mahdollista vain kuvitelmissani. Ja tutustuin uusiin, upeisiin ihmisiin.

Siltä kantilta oli myös mukava reissu, etten tuntenut alemmuuden tunnetta ketään kohtaan, vaikka se normaalisti on minulle hyvin luontevaa. Enkä tuntenut itseäni ulkopuoliseksi ikäisteni seurassa, joiden elämä peruspiirteissään liikkuu hyvin erilaisten asioiden ympärillä, kuin omani. Kai olen vihdoin hyväksynyt itseni ja suvainnut itsellenikin oikeuden tehdä omat valintani tarvitsematta miettiä, mitä ulkopuoliset ihmiset minusta ajattelevat. En arvostele muita ihmisiä heidän valintojensa perusteella, miksi huolehtisin siitä, että joku muu tekee niin minun kohdallani. Heistä olen ennenkin sanonut, että oma menetyksensä, miksen sanoisi samaa tässäkin tapauksessa.

Opin myös joitakin uusi asioita, jotka on hyvä kirjata ylös, että muistan ne jatkossakin:

-En missään nimessä osaa soittaa rumpuja, sähkökitarasta puhumattakaan.

-Palleaa harjoitetaan hyvin samalla tavalla kuin muitakin lihaksia, rasittamalla.

-En ole raskaan musiikin ystävä. Harvanlaisesta musiikista voin sanoa näin, mutta saatuani aimo annoksen kulttuurillista elämystä kyseisestä lajityypistä, olen varma asiasta. En torju, mutten missään nimessä aio tuntea enää syyllisyyttä siitä, että kyseisen genren kuuntelu on jäänyt minulta naurettavan vähiin.

-Valkovenäläinen kaakaoliköörillä voi totisesti olla mukava makuelämys, Wishkey shottilasista taas on paitsi moraalitonta, myös seuraavana aamuna hyvin mielenkiintoisia tunnetiloja herättävää ja että putken aikana hammaspesun voi hoitaa minttuviinalla. Maistoinpa parasta boolia, mitä olen eläissäni juonut, joten nyt tiedän, kuka tulee tekemään satsit, kun vietän seuraavia juhlapäiviäni. (Kyllä, oli kosteaa.)

-Joskus täydelliseen rentoutumiseen ei tarvita kuin telkkari, hyvä ystävä ja naposteltavaa.

Oli niin lohdullista huomata, että asiat ovat pitkälti ennallaan, vaikka aikaa kuluu. Elämämme muuttuvat ja kulkevat vääjäämättä kauemmas ja kauemmas eri suuntiin, mutta silti sielut ovat pysyneet samoina ja lähekkäin. On helppo puhua ja nauraa. Olla ystävä, vaikkemme ole enää mukana toistemme jokapäiväisessä elämässä, kuten oli ennen.

Täällä yksinäisyys iskee taas. Kuinka monta ihmistä tunnen täältä, edes nimeltä? Viisitoista? Kaksikymmentä? Sieltä taas tunnen ihmisiä lähes kahdenkymmenen vuoden matkalta. Ystäviä, koulutovereita, naapureita, perhetuttuja, kioskinmyyjiä, lähikaupan asiakkaita, kunnan työntekijöitä. Ihmisverkosto, kokonainen historia, koko elämänkaareni on luettavissa ihmisistä, joita tunnen. Ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä olen luonut tännekin oman ihmissuhderihmastoni. Mutta toisaalta, perheellisenä ja perhekeskeisenä ihmisenä minulla ei juuri nyt ole aikaa luoda ja hoitaa ihmissuhteita. Sen aika tulee varmasti myöhemmin, kun lapset kasvavat.

Palaan varmasti filosofisempiin aiheisiin tuonnempana (luin Sofian maailman, petyin, vaikka arvostankin suuresti kahden päivän pikakurssia filosofian historiasta), mutta siihen asti

Nähdään tuonnempana!