(Hyvin varhaisilta teinivuosiltani, laitoin tämän tänne, koska minusta tästä on helppo hahmottaa, kuinka pitkälle olen tuosta pisteestä päässyt... Elämä voittaa)

Pysähdy!

Mietin millainen on hyvä ystävä. Sellainen joka on läsnä, joka auttaa pystyyn kun olet kaatunut, nostaa kätesi voittosi merkiksi, vaikka muiden silmissä olet häviäjä. Hyvä ystävä nousee puolustamaan sinua, vaikka muut olisivat sinua vastaan. Ei valehtele sinulle, vaikka muut tekisivätkin niin, pysyy rinnallasi vaikka muut halveksuisivat sinua.

Kuka on siis minun paras ystäväni? Nauraen tajuan vastauksen: viha. Kun minut on hakattu maahan, olen yksin ja ilman ymmärrystä, se nousee sisältäni ja huutaa: sinä et ole ansainnut tätä!Se pakottaa minut kiroten pystyyn, antaa voimaa ja kiskoo väkisin kuilun pohjalta. -Mitä väliä muista tai koko maailmasta? Ota itsellesi tilaa, rakasta itseäsi, et kaipaa muitten hyväksyntää. Mikset sinä olisi ansainnut yhtä hyvää kuin kuka tahansa muukin, antavat hekin itselleen anteeksi, miksi sinut siis pitäisi tuomita? Se nostaa pääni pystyyn ja jaksan taas hetken.

Minne ystäväni nyt on kadonnut? Ilman häntä en jaksa pysyä jaloillani, en pysty puolustamaan oikeuttani elää ja olla onnellinen, olla yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Viha ei ole tukenani kun olen väärinkohdeltu ja väärinymmärretty. Se ei ole auttamassa minua, kun en ymmärrä osaani, sanomassa, että selviän yksinkin, selviän mistä vain, pystyn mihin vain.

Ja vain vajoan ja vajoan, kohtalooni tyytyen. Syyllisyys: ansaitset tämän, itsekäs koira! Mitä oikeutta sinulla on yhtään mihinkään, syntinen? Sinä olet syntynyt vajavaisena, et ikinä pysty mihinkään hyvään. Mieti kaikkia virheitäsi. Muistathan ne? Niistä jokaisen?