Kevät. Kaiken uuden alku, sanotaan. Ja tottahan se on. Rakastumisen ja innostuksen aikaa. Silti tunnen olevani täysin lamaantunut, aktiivisuuskäyräni hipoo nollalukemia. Roskat pyörivät lattioilla, tiskit ovat tiskaamatta, pyykkivuori kasvaa veeseessä ja omat paikat on ajamatta, kulmista ja kynsistä mitään mainitsemattakaan. Isäntä on varmastikin hyvin tyytyväinen vaimoonsa.

Odotan innostusta, kipinää, että jaksan taas ryhtyä toimimaan, tekemään asioita, jotka eivät kiinnosta tai edes niitä, jotka kiinnostavat.

Olen pulassa, jos sitä ei tulekaan.

Joten nyt päätän, ettei sen tarvitsekaan tulla. Näin asiat eivät voi jatkua, joten minun on pakko ryhtyä toimeen, vaikken haluaisi, en tahtoisi, en jaksaisi.

Pakkopullalla on ihminen ruokittu, koko elämänsä ajan. Itse olen läpi aikojen erityisesti vihannut pakkopullaa, mutta nyt alkakoon kadonneen (tai siis kokonaan kehittymättömän) selkärangan metsästys.

Koska innostukseni ei koskaan johda pitkäkestoiseen toimintaan, innottomuus jää ainoaksi vaihtoehdoksi, jolla voi hoitaa homman.

Nyt siis, innottomuutta puhkuen, ryhdyn toimeen ja alan innottomasti kirjoittamaan listaa siitä, mitä minun elämässäni on korjattava.

Kiittää tämä.