Varhaisteini-iässä asuin pääsäntöisesti isoäitini luona isohkossa kerrostalolähiössä. Enimmäkseen vain makasin olohuoneen sohvala kirja kädessäni ja pakenin pahaa maailmaa. Kun ajatuksia kerääntyi pähäni liikaa, lähdin ulos setvimään niitä.

Olen koko elämäni hakeutunut luontoon. Aivan pienestä pitäen olen kulkenut metsissä ja kallioilla, juossut niityillä ja rannoilla. Äidiltäni olen perinyt syvän kunnioituksen ja ihailun luontoa kohtaan. Ehkä lapsuuteni parhaimmat muistot liittyvät moniin retkiin, joita teimme äitini kanssa. Olemme niin samanlaisia, olemme vain tehneet erilaisia valintoja elämässämme. Ainakin tähän asti, onhan minulla vuosikausia vielä aikaa siirtyä kulkemaan äitini jalanjälkiä. Suojelkoon mikä tahansa voima minua siltä.

Joka tapauksessa, Mammani asunnon lähistöllä oli ikivanha metsä. Se ei ollut suuren suuri, mutta tavattoman monimuotoinen. Siellä oli valoisia niittyjä, kosteita rämeikköjä, jyrkkiä rinteitä ja kallioita. Siellä kasvoi valtavan isoja, kyhmyisiä puita, joiden kaarnaa koskemalla saattoi aistia niiden suunnattoman elinvoiman. Tapasin istuskella tuntikausia suuren lempipuuni varjossa, selkä sen vanhaa pintaa vasten ja vain kellua sen rauhallisessa energiassa.

Rakastin sen metsän polkuja, joita saattoi samota kaikessa rauhassa ihastellen metsän tunnelmaa. Tai juosta nauttien pehmeästä maasta ja jyrkistä nousuista ja pitkistä alamäistä. Erään polun upein kohta oli tunnelli, joka oli muodostunut polkua reunustavista tuomista. Niiden kukkiessa se oli kuin tuoksuva, valkoinen kunniakäytävä, jonka katosta satoi hiljalleen valkoisia terälehtiä. Se taitaa yhä olla kaunein paikka, jonka tiedän.

Lempipaikkani sijaitsi kuitenkin kalliolla, josta oli mielettömän upeat näköalat järvelle. Siellä oli pieni, suhteellisen vaikeapääsyinen tasanne, jonne ei koskaan eksynyt ketään muuta. Siellä vietin ihania, aurinkoisia päiviä katsellen järven kimmeltävää pintaa ja kirjoitellen runoja. Iltaisin sytytin sinne pienen nuotion ja kuuntelin kallioihin iskeviä aaltoja. Siellä sain aina rauhan.

Parhaimmillaan se paikka oli ukkosella. Alueella olevan harjun vuoksi, ukkospilvet jäivät järvelle jumiin ja pyörivät siinä kauan, ennen kuin kuluttivat itsensä loppuun. Oli mieletöntä katsella järvellä riehuvaa ukkosta, kuunnella jyrinää, joka kimpoili järveä joka puolelta ympäröivistä kalliosta ja tuntea maaperän vavahtelu. Jännite sai koko kehon kihelmöimään, niin elossa en ole tuntenut olevani kai koskaan niiden päivien jälkeen. Istuin rankkasateessa ja lauloin ukkoselle koko sydämeni kyllyydestä. Käteni tärisivät pelosta ja kunnioituksesta, ja tunsin ylettäväni paljon kehoni rajoja kauemmas.

Viime syksynä oli upeita ukkosmyrskyjä. Oli ihanaa pitää omaa esikoista sylissään ja nähdä hänen silmissään omat tunteeni kuin peilikuvina. Ehkä jonain päivänä voimme hänen kanssaan istua rankkasaateessa haistelemassa märkää metsää ja ymmärtää täysin toisiamme.

Yritän katsoa, löytäisinkö kuvia siitä paikasta. Lisään ne tähän, jos löydän.